home is whenever I'm with you

Siitä on yli 5kk, kun mä rantauduin hullunihanasta Intiasta takaisin Suomen kamaralle. 

Ensimmäiset viikot olin ja ihmettelin, ja katsoin tätä maata aivan uusin silmin. Järkytyin siitä, kun yöllä ei kuulunutkaan liikenteen melua. Ihmiset eivät tööttäilleet autolla ajaessaan (ei vihaisuuttaan, ihan vain ilmoittaakseen olemassaolostaan, ja tulevasta ohituksesta). Missään ei tuoksunut miltään. Ei ollut roskia. Oli aavaa peltoa ja metsää silmänkantamattomiin, eikä niiden reunoilla ollut ihmisiä hoitamassa tarpeitaan. Juna-asemalla ei ollut koditonta perhettä peseytymässä, leikkimässä vedellä ja nauramassa. Ihmiset eivät pukeutuneet sateenkaaren  väreihin, ja he tuntuivat niin kovin alastomilta minimekoissaan ja -shortseissaan.

Silti mä sopeuduin. Menin takaisin siihen samaan vanhaan elämään, johon olin jollain tavalla luvannut olla menemättä. Mäkin taisin alkaa hieman valittamaan. En pian enää hymyillyt yhtä paljon vastaantulijoille, en vuotanut sitä ylitsepääsemätöntä onnea ja rauhaa, mikä mun sisällä oli, kun saavuin. 

Jollain tavalla mä nautin siitä. Mä tarvitsin tämän, yhden juuri tällaisen takaisintulon Kokkolaan. Sillä nyt tiedän, etten tule enää. Samalla lailla. 

 

Olen saanut nauttia äitin kanssa asumisesta, ystävistä, hyvästä ruoasta, kokkaamisesta, uusista ja mahtavista töistä ja elämän helppoudesta. Mulla olisi ollut mahdollisuus jatkaa töitä, jäädä tänne, ja tulla yhdeksi niistä monista, jotka eivät lähde pois. Ja EI. En sano, että siinä on mitään pahaa, se elämä on vain epätodellista 

mulle.

Mä en ole löytänyt mun kotia, ja sen takia mun täytyy taas lähteä.

( It has been over 5 months since I came back to Finland from India. The first weeks I was looking at everything with new eyes. I was shocked how quiet it was. No noises while sleeping at night. No honking in the traffic (it's not because they're angry, it's because they are just informing that they will bypass you). There was nothing to smell. No garbage. There was just open, empty fields and forests after another, and no people peeing&pooing in there. In the train station there was not a happy homeless family washing themselves with the water coming from the pipe, playing with the water and laughing. People were not dressed up in the colors of the rainbow and they looked naked in their miniskirts and -shorts.

I needed this. I needed to realize what kind of person I become in here. And how easily. I needed this one last (this kind of) visit to Kokkola to realize it all. That I'm not coming back for good. Ever.

But I did enjoy my time in here. Living with my mom, enjoying the new work, my friends, cooking, and the easiness of the life. But it's just not for me. Not here.

I haven't found my home, and that's why I have to leave. )