my cheeks are aching from all the smiling

Viimeinen ilta Bangkokissa oli.. valaiseva ja henkeäsalpaava. Sanat ei muodostaisi oikeanlaisia lauseita, jos yrittäisin kertoa siitä sen enempää. Mutta sanottakoon, että se oli täydellinen startti tälle täydelliselle kuukaudelle Burmassa, ja illan päätteeksi mä tunsin olevani aurinko ja poskilla kiilsi onnen kyyneleet. Maailma raotti ovea salaisuuksiinsa, ja lähetti mun luo ihmisen, jolta sain potkun persuksille ja tietoa, mitä olen kaivannut.   

Lentokoneessa mun vieressä istui burmalaismies Seng Hkum, joka innostui, kun kuuli Myitkyinan  kaupungin olevan osa mun suunnitelmia – hänen kotipaikkansa, jonne hän oli matkalla! Lennon päätteeksi hän antoi minulle ohjeet talollensa, ja puhelinnumeronsa. Pyysi soittamaan, kun saavun paikan päälle (tätä odotin Myitkyinasta eniten, mutta sen numero oli kiinalainen, joten guesthouselta ei sinne voinut soittaa.. eli Seng Hkumia en sen koommin nähnyt).

Matkatavaroita odotellessa koitin silmäillä yksinmatkustavia ihmisiä, joiden kanssa voisin huoneen jakaa, ja vieressäni sattui olemaan Jessie, joka juuri soitteli majataloihin sänkyjä tiedustellen. Jessie on asunut Burmassa ja Thaimaassa on/off vuodesta 2009 lähtien. Hän on työskennellyt NGO:lle erilaisten projektien merkeissä. Joskus englantia opettaen, mutta yleensä permaculture ja kestävää kehitystä. Heitettyämme kamat huoneeseen, mentiin lounaalle ja sain kysyä kaikki tuhannet kysymykset, mitä mun pään sisällä poukkoili.

Samana iltana mut kutsuttiin päivälliselle Jessien ja sen burmalaisten ystävien kanssa, jotka työskentelee Mandalayn YMCA-toimistolla. Sain kuulla niiden erilaisista projekteista, ja tulevista tapahtumista, joita ne aikoo järjestää (mm. hiphop-konsertti rauhan puolesta, kesäleirejä). Se oli niin mielenkiintoista!!

Tää on yks niistä syistä miks rakastan matkustamista niin paljon. Sitä tapaa niin paljon erilaisia ihmisiä, samoilla tai erilaisilla mielenkiinnon kohteilla. Kuulet niiden elämästä, miten ne esim. työskentelee etnisten ryhmien kanssa Burmassa opettaen niille kestävää kehitystä, tai opettaa englantia etelä-Intiassa pikkukoulussa naama punaisena intialaislapsille huutaen, koska muuten ne ei usko (Sarah). Ja sitä tajuaa, että.. helvetti, kaikki tää on MAHDOLLISTA! Koko maailma on avoin, ja sä voit tehdä mitä tahansa! Ja samalla inspiroituu eri asioista, ja alkaa itekin ehkä hieman hahmottaa, mitä tulevaisuudelta itselleen haluaisi/minkälaisen siitä rakentaa.

Yhden Mandalayssa vietetyn yön jälkeen astuin junaan, löysin oman puupenkkini tavallisesta junaluokasta ja istahdin (siinä vaiheessa ei niin kipeälle) takamukselleni (ordinary 9$, upper 28$, jossa olisi ollut pehmeät taitettavat penkit). Ja siinäpä sitä sitten istuttiinkin seuraavat 29h, junan välillä pomppiessa ja heiluessa puolelta toiselle niin paljon, että todellakin ihmettelin, miten se pysyi raiteillaan. 

Burmassa on ainoastaan yksi junaraide, jossa kulkee molemmat etelään ja pohjoiseen matkaavat junat. Pohjoisesta tulevilla junilla on etuajo-oikeus, joten saatiin muutamaan otteeseen odotella asemilla tunti jos toinenkin vastaantulevia junia. Jokaiselta asemalta löytyi myös sankoin joukoin naisia ja lapsia myymässä vettä kanistereista, riisiä erilaisilla lisukkeilla, hedelmiä ja pikkunaposteltavaa. Penkkien aluset ja käytävät olivat täynnä sipulisäkkejä, sekä muita nyssyköitä ja laatikoita. Ja näitä liikuteltiin ikkunoiden kautta junan pysähtyessä. Ihmiset nukkuivat säkkien päällä, lattialla, tai mistä nyt löysivätkin päänsijan itselleen. Itse koin mukavimmaksi istahtaa lattialle nukkumaan penkkiin nojaten.

Takamus tiesi kyllä lopussa, että sillä oli istuttu, mutta tylsää mulla ei ollut hetkeäkään. Ekan illan mun juttuserana toimi munkki, joka oli matkalla katsomaan perhettään Indawhan, jossa meidän juna pysähtyikin liki kolmeksi tunniksi.Mun muuhun junaseurueeseen kuului perhe (5 lasta ja isänsä), sekä heidän setänsä (kai?). Perheen 7-vuotiaasta tytöstä (The I Whe) tuli mun koko junamatkan kestävä kaveri. Se päästi pitkiä huokauksia, kun juna pysähtyi, ja näytti mulle kellostaan, että milloin taas lähdetään. Käytiin yhdessä kävelyillä juna-asemilla ja mulle tarjottiin myös jokaista juomaa ja ruokaa, joita ne söi tai joi.

Kolme päivää Myitkyinassa vierähti kovin äkkiä. Keskityin juomaan paljon inkivääriteetä, kokeilemaan kaikkia mahdollisia salaatteja (ja sanomaan niiden nimet burmaksi) ja hengailemaan joen varrella ja torilla ihmisten pällisteltävää. Sain kunnon räkätaudin kylkiäisinä junamatkasta (yöllä ja aamulla oli KYLMÄ), jota sitten koitin siinä sivussa parannella..

Alkuperäinen suunnitelma oli matkata Myitkyinasta alas jokea pitkin Bhamoon – samanlainen suunnitelma oli muutamalla muullakin Myitkyinaan saapuneella. Tälle täytyi sanoa hyvästit alueella olleiden (ja edelleen ehkä jatkuvien?) konfliktien takia.. Päädyin ottamaan junan 9h takaisin etelän suuntaan, Katha-nimiseen jokikylään, johon mm. George Owellin kirja nimeltään Burmese Days perustuu. Siellä hengailin ranskalaisen Angelin ja saksalaisen Ivanin kanssa pari päivää.

Odoteltuani puolitoista päivää jokipaattia saapuvaksi, päädyin antamaan periksi ja tulin ah niin tutuksi tulleella puupenkillä hytkyen takaisin Mandalayhin, josta matka jatkuu huomenna kohti tietämätöntä!(Kaikki kuvat Myanmarista pääsevät julkisuuteen jossain parempien nettiyhteyksien maassa)


The last evening in Bangkok was.. lightning and breathtaking. The words couldn’t explain, if I tried to write more about it. But let’s say, that it was a perfect start for this perfect month in Burma, and in the end of the evening I felt like I was the sun and there were tears of joy on my cheeks.The world opened a little bit the door to it’s secrets, and sent me a person, from who I got a kick on my ass and information, that I’ve been missing.

On the airplane there was a Burmese man Seng Hkum sitting next to me, who got excited when he heard that Myitkyina  was a part of my plans – his hometown where he was on his way! At the end of the flight he gave me directions to his house and his phone number. He asked me to call him, when I get to Myitkyina (this was one of the things that I looked forward the most, but his number was Chinese, and I couldn’t call it from the guesthouse.. So after the airport I no longer saw Seng Hkum).

While waiting for my luggage, I was trying to look for people traveling alone, someone I could share the room with. Next to me there happened to stand Jessie, who was just calling guesthouses asking for rooms.Jessie has been living on and off in Burma and Thailand since 2009. She has been working in different kind of projects for NGO - sometimes teaching English, but usually sustainable living and permaculture. After we had thrown our luggage into the room, we went for lunch and I got to ask all the million questions that were running inside my head.On the same night I also got invited for a dinner with Jessie and her Burmese friends, who work at YMCA office in Mandalay. I got to hear about their different projects and upcoming events (hiphop-concert for peace and summer camps). It  was so interesting!

This is one of the reasons why I love traveling so much. You meet so many different kind of persons, with same or different interests. You hear about their lives, how they for example work with ethnic groups in Burma teaching about sustainable living, or teach English in a small school in south-India (Sarah). And you realize, that.. fuck, this is all POSSIBLE. The whole world is open – full of possibilities,  and you can do whatever you want to! And at the same time you get inspired, and you might start slowly realizing, what kind of things you want from the future.

After a night in Mandalay I stepped into a train, found my own wooden bench at the ordinary class and sat down (ordinary 9$, upper 28$). And well, there I sat for the next 29 hours, while the train was jumping and going from side to side so much, that I was really wondering how it stayed on the tracks.

In Myanmar they’ve got only one track for all the trains going to south and north. The trains coming from north are allowed to go first, which meant quite a bit waiting at the stations. There are women and kids selling water, rice with curries, fruits and small snacks in every station. The space underneath benches and the aisles were full of onion sacks and other boxes. Stuff was thrown out and in from the windows when the train stopped. People slept on top of the sacks, on the floor and where ever they could find space.

And yes – my butt really hurt after those hours, but I wasn’t bored even for a second.
The first night went by talking with a monk, who was on his way to Indaw to visit his family, where the train stopped for almost three hours.My other traveling company in the train was a family (five kids and their father) and their uncle (I guess?). The 7 year old girl of the family, The I Whe, became my friend for the train ride. She gave long sighs, when the train stopped for a long time and showed me from her watch when we would leave again. We went for walks together at the train stations and I got offered each and every drink and food that they ate or drink.

Three days went by fast in Myitkyina. I concentrated on drinking loads of ginger tea, try all kinds of salads (and to learn the names in Burmese) and walk around by the river and on the markets. I got a real flue from the train trip (it was COLD during the nights and mornings).The original plan was to travel from Myitkyina down the river to Bhamo – few other people had the same kind of plan when arriving to Myitkyina. But we had to say goodbye to this plan because of the conflicts between Kachin people and government.I ended up taking a 9h train back to the south, to a small riverside village called Katha. There I hang out with women from France and Germany for a couple of days.

After 1,5 days of waiting for the riverboat to arrive, I gave up and took a train back to Mandalay.Tomorrow the journey will continue towards unknown!(All the pictures will be uploaded in a country with better internet connections)