Olen kuurannut samojen miesten vessanpönttöjä ja pedannut
heidän petinsä, joille olen kokkaillut ja tarjoillut munat ja pekonit aamuisin,
ja kiikuttanut iltaisin päivällisen nenän eteen. I’d be a pretty damn good
wifey!
Viimeisen yhdeksän viikon aikana
olen mm .
- oppinut kestämään ja rakastamaan meidän rääväsuista kokkia, joka kiroilee
kuin karjalainen ja käskyttää mua minkä kerkeää keittiössä. Tämän vastapainona
me ollaan myös kyynelehditty yhdessä, halataan joka päivä ainakin viisi kertaa
ja naurettu lattialla kippurassa
- saanut omakohtaisen oppitunnin, miksi
leivänpaahdin täytyy aamuisin tarkastaa ennen kuin laittaa leivät paahtumaan
(hiirien varalta)
- sen, että kädet pitää kastella, ennen kuin kiikuttaa sammakon ulos
kylpyhuoneesta
- käärme voi lymyillä mytyssä olevan päiväpeitteen alla
- spottaamaan kuolleet hiiret saman tien hajun perusteella
- oppinut, että kylän paras putkimies on sokea
Kun tuntuu siltä, että täytyy päästä pois kaupungin
melskeestä, silloin sieltä myös täytyy lähteä. Mun pakopaikka löytyi sattumalta
– parin tuhannen ihmisen kylä 4h luoteeseen Brisbanesta. Muistuttaa kovasti
Kälviää, mutta uudelleenmietittynä jopa Kälviä saattaa voittaa suuruudessaan.
Meiltä löytyi perusjuttujen (pubit, kirkko, posti) lisäksi myös kirjasto,
ruokakauppa, KIRPPARI, leipomo, “vaatekauppa”, pari kahvilaa ja muuta liikettä.
Odotin paljon pahempaa!
Pidin siitä, että meillä kävi samoja työmiehiä viikottain.
Oppi nimet, ruokatottumukset, kuuli tarinat ja sai niitä myös kertoa ja silloin
tällöin sai kutsun kaljallekin.
Aika ja päivät on tuntuneet samaa aikaa pysyvän paikoillaan, ja juoksevan
eteenpäin hurjaa vauhtia. Oon sujut molempien kanssa. Samanlaisia työpäiviä
huippujen ihmisten kanssa, samalla kuitenkin tiedostaen kaiken väliaikaisuuden.
Mä olisin halunnut tallentaa kylän kaikki tarinat nauhalle. Nauhoittaa, ottaa
kuvia ja tallentaa muistiin. Oon tavannut niin mielettömiä ihmisiä, joiden
takana on hulluja, onnellisia, rankkoja, surullisia ja iloisia tarinoita.
Olin täynnä jännittyneisyyttä, odotusta, iloa, onnellisuutta, kaihoa ja
pientä surua odotellessani bussia saapuvaksi lähtiessäni Tarasta. Kaikki
olotilat hälveni istahtaessani bussin penkille, ja jäljelle jäi vain puhdas,
tuttu onnellisuus.
Ja se onnellisuus on jälleen vain voimistunut siitä lähtien – oltuaan pois
kaupungista ja ihmisistä, kaiken tiedostaa taas aivan uudella tavalla. Eikä
vanhojen ystävien tapaaminen ja hippikommuuneissa yöpyminen sitä onnellisuutta
ainakaan yhtään vähennä!
(52 päivää<3)
